Minä...

Joo. Alkaa tuntua jo siltä, että kaikki oikeasti vihaavat minua. Kaikki paitsi sukulaiset. Niitä minulla onkin paljon, mutta kukaan ei tiedä ongelmistani. Edes vanhepani eivät tiedä. En tiedä ovatko he jo arvanneet, mutta eivät he ainakaan mitään tee asialle. Viiltojani he eivät ainakaan ole nähneet. Katsoin eilen peilillä selkääni eikä siellä näkynyt enää niitä pitkiä, mutta ei kovin syviä arpia. Tosin kädessäni kolmessa rystysessä neljä arpea ja käsivarressa kolme punertavaa arpea. Nekin ovat kohta jo kuluneet pois. Miksi minun pitää olla tällainen pelkuri? En vain uskalla painaa lujaa, vaikka haluaisin. Olen kaikin puolin säälittävä. En tietenkään sano, että viiltely olisi hyväksi, mutta se parantaa mielen hetkeksi ja sitten kaduttaa. No tämän postauksen tarkoitus oli kuitnkin vähän kertoa lisä itsestäni, joten...

Kaikki alkoi mennä päin mäntyä vähän yli kuukausi sitten. Eli siitä ei ole kauan aikaa. En edes tajunnut sitä, mutta niin se vain tapahtui. Itkin, itkin ja itkin. Itkin, koska minulla oli surkea olo. En meinannut saada henkeä ja päässä humisi. Lopulta hain puukon ja vedin jostain syystä selkääni kaksi pitkää, mutta ei syvää viiltoa. Sen jälkeen itkin vielä enämmän ja halusin oksentaa. Vain oksentaa kaikki sinä päivänä syömäni ruuat ulos. En kuitenkaan onnistunut siinä ja hyvä vaan. Sen päivän jälkeen aloin hermostua pienimmästäkin ja ennen kaikkea pelätä. Pelkäsin kuollakseni, kun olin yksin kotona. Vapisin suunnilleen kokoajan. Ja illalla, kun menin nukkumaan pelkäsin hirmuisesti siis kaikkea. Pieniäkin nasahduksia, varjoja ja kaikkiea mitä mielessäni pyöri. en saanut  nukutuksi joka yö, kuin jotakin viisi - kuusi tuntia. Aloin miettiä itseäni ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Mikä minä oikein olin. Ja silloin aloin myös laihdutukseni. Aloin katsella itseäni joka päivä pelistä ja tajusin näkeväni pelkkiä makkaroita. Lopulta kuitenkin aloitin laihdutuksen. Aloin katsella mitä söin ja kuntoilla enemmän. Joka päivä ainakin yhdelle lenkille, puoli tuntia jumppaa sekä kerran viikossa zumbaan. Tiedän, että se ei riitä, mutta en löydä mitään kivaa harrrastusta itselleni. Se masentaa vielä enemmän ja varsinkin se, kun sorrun kuitenkin aina joihinkin herkkuihin. Meillä, kun on kotona aina herkkuja kaapissa...  Aloin inhota itseäni ja se sama tunne on nytkin. Mikään ei ole muuttunut. Jossain vaiheessa tuli myös se lyömiskausi. En uskaltanut viiltää, joten löin itseäni. Nyt viikon aikana tein kuitenkin niitä viiltoja ja aina, kun näen jotain terävää millä voisi saada tehtyä viiltoja huokuttaa, mutta sanon eeeei. Myös herkkyyteni on lisääntynyt. Joskus jopa, kun kuulen jonkun surumielisen sävelmän tai laulun alan nyyhkyttää. Nyt olen kuitenkin löytänyt erään tukipylvään pelkooni. Ajattelen erästä tiettyä ihmistä joka saa minut heti vähän paremmalle tuulelle. Nyt minua on alkanut ärsyttää se, että en ole tajun nut vetäväni koulussa jonkin näköistä roolia. Olen valehdellut, salannut tunteeni ja äyskinyt luokkatovereilleni. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että en tiedä enää kuka minä olen. Kuka minä olen?

I hate when I afraid everything!
I hate when I cry!
I hate when I laugh!
I hate when I do not sleep at night!
I hate when I do not know what to do!
I hate myself!

Everyone is...
Better.
Prettier.
Skinnier.
Funnier.
Smarter.
..............Than me.

Tuli pitkä teksti ilman kuvia, mutta toivottavasti se ei haittaa, sillä koneessani on joku vika enkä voi tallenta kuvia... Tänään vielä aattelin mennä kattomaan elokuviin Tintin. Kaipaan jotain muuta ajateltavaa.