Everything goes down or up...

Koko päivän olen miettinyt ja tajunnut kuinka paljon vihaan vartaloani ja itseäni. Halun niin paljon olla joku muu. Joku muu. Tiedän kyllä, että olen ihan normaalipainoinen, mutta haluan olla alipainoinen. Haluan olla se langanlaiha tyttö liian suurissa vaatteissa, hymy huulilla ja jokin ihana kirja kädessä. Haluan olla juuri se tyttö. Mutta minun täytyy muuttua, muuttua paljon jos haluan olla juuri se tyttö. Kasvoni huutavat rumuutta. Puntari näyttää iian suuria lukuja. Aivan liian vähän liikuntaa joka päivä ja olen tajunnut, että en enää harrasta mitään vakituisesti. En uskalla mennä ratsastamaan. Tiedän, että en enää osaisi mitään. Siitä on niin monta kuukautta, kun viimeksi olen ratsastanut tai edes hoitanut hevosia... Zumba. Sielläkään en ole käynyt pariin viikkoon. Skeitata ei nyt voikkaan. Lenkillä onneksi olen käynyt joka päivä. Haluaisin ruveta käymään salilla. Oikeasti! Mutta sekin lysti maksaa... Raha ei kasva puussa.

Onko laihuus paljoa vaadittu?

Olen varma, että sisälläni pieni tyttö vaeltaa yksin kylmässä toivoen olevansa jokin muu. Hän ei voi luottaa kehenkään eikä kukaan voi luottaa häneen.

Ja sitten aivan toiseen asiaan. Äiti varmasti vihaa minua! Hän huusi minulle täyttä kurkkua tänään, kun en osannut matikan läksyjä. Minun kuulemma pitäisi mennä jonnekkin hiton tukiopetukseen! Silloin itkin. Itkin niin, että kyyneleet tulvivat ulos silmistäni. Juoksin huoneesi, josta huusin äidilleni, että sinun pitäisi hyväksyä tosiasia, että en ole Roosa! Roosa on isosiskoni. Aina ollut niin täydellinen ja tottelevainen. Enkä suuttunut äidille vain siitä. Äiti kiroili. Hän ei koskaan kiroile. Ja aina jos meille tulle pienintäkin riitaa hän vetää Roosan mukaan kuvioihin. Minun pitäis vissiin olla enemmän hänen kaltaisensa. Äiti uhkasi, että en saa joululahjoja, jos en lopeta kiukuttelua. Äiti on ruvennut muutenkin kokoajan vain valittamaan. En vissiin osaa tehdä mitään oikein. Tai sitten äitini on vain tyhmä. Neuvoja?

Exactly...